Huoh. Tiistai. Edes maanantait ei maistu niin yrjöltä kun eilinen ja tämä päivä yhteensä. Kotiin paluu Berliinistä aiheutti iloisen kotiin palaamisen sijasta totaallisen "haistakaa, mä lähen kotiin" hetken; ensimmäistä kertaa. Totaallisen kaaoksen täyttämä totaallinen tylsyys keskellä totaallista tyhjyyttä, paikassa jonne ei edes posti kulje ja kävellen lähimpään kauppaan menee tunti iski kaupunkilaiskakaraa iso nyrkki naamaan. Berliini kaupunkina yhdistettynä ihmisiin, jotka on kuin unelmien täyttymys oli liian hyvä ja liian lyhyt. Berliini on tosissaan paikka, jonne aion suunnata tulevaisuudessa pidemmäksikin aikaa. Kukaan ei huolehdi huomisesta, ihmiset käyttäytyvät yhtä rennosti kuin näyttävätkin ja elämä näyttää vain sujuvan. - Vaikkei sujuiskikaan.

Kotia ei ole ikävä, lähinnä oman elämän hallintaa on ikävä ja kovaa. Myös jatkuva perustelu ja tuntien viettäminen töissä tekemättä mitään jonka jälkeen pääsee kotiin pyörittelemään päätä kun katselee ympärillä tapahtuvaa kaaosta. - Tuntuu, ettei mikään ole kuin ennen ja suurin tekijä tietenkin on se, ettei talon asukaskunta ole sama. Tekisin mitä vain, että saisin nämä ihmiset takaisin jakamaan tätä helvetin ja taivaan välimaastoa. Ainoa syy tänään, miksi en pakkaa tavaroita on nämä ihmiset. Näitä neljää ihmistä en vaihda, lähden jos he lähtevät ja toivottavasti aikataulu pitää ja lähdemme samalla hengenvedolla lähes koko konkkaronkka. Ystävyyden voimaa koetellaan sitten kesän jälkeen.

Välipysäkki yrjö näin 11. viikolla. Katsotaan kääntyykö vaakakuppi kumpaan suuntaan, mutta yritetään....