Neljä päivää Thaimaassa muuttuikin yllättäen neljäksitoista päiväksi tässä kaikkien haaveilemassa lomakohteessa yli kymmenentuhannen kilometrin päässä kotoa. Kahdenkymmenen yhden tunnin lentämisen jälkeen olin viimein perillä Thaimaan pääkaupungissa Bangkokissa, yksin, tietoutena tulevasta vain osoite hostelliin. Olin nähnyt samat kulmat ennenkin kolme vuotta sitten, eikä kaoottinen meno ollut ainakaan rauhoittunut edes prosentin verran. Samat krääsät ja todennäköisesti samat feikit hymyt olivat vastassa tälläkin kertaa kun istuin oluelle baariin, jossa olin ollut ennenkin. 
Päiväni tai voisin melkein sanoa yöni oli britti pariskunnan luotsaamana juuri sellainen pingpong showineen, kun varmasti monen paikalla olijan perus lauantai, poikkeuksena se, että useita oksetti juomansa alkoholi määrä, minua lähinnä se, etten ollut juonut tarpeeksi ymmärtääkseni ympärillä tapahtuvaa. 
Aamu alkoi kuitenkin paistaa silmään nopeammin kuin uskoinkaan ja ennen nukkumaan menoa, sain Thaimaassa olevalta ystävältäni ikävän uutisen, joka käänsi matkan tarkoituksen ympäri. Tapaturmaa kutsuttiin nimellä "Ko Tao Tattoo" ja ei tarvinnut kuin ohittaa ensiapupiste ja tiesit nimetyksen merkityksen. On liiankin normaalia, että ystävälläni oli kanssa kärsijöitä enemmän kuin liikaa tällä kyseisellä saarella skoottereiden johdosta, jonne suuntasimme Koh Samuin jälkeen.
Postasin facebook seinälleni "miksi ihmiset tulevat tänne" sillä en kerta kaikkiaan vieläkään ymmärrä miksi joka viikko saari Samuille suuntaa lentokoneittain ihmisiä ympäri maan. Yritin kysyä tätä myös muilta matkustajilta, jotka eivät tienneet vastausta. En halua pilkata muiden matkustustapaa, mutta en saanut paikasta mitään irti; saksalaisen mimmin lisäksi, jonka varastin kanssamme Ko Taolle. 
Paljon naurua ja tarinoita, joita ei voi selittää, mutta joiden takia tykäistyin 'yksin' matkustamiseen.
Laivalla äkkiä Taolle, joka on pieni sukeltajien paratiisi, jonne hävisi paljon rahaa, muistikuvia ja pala ihoa asfalttiin, mutta josta jäi todella paljon hyviä vieläkin hihityttäviä muistoja. Saari on helppo kohde jos pidät tietynlaisesta musiikista ja ilmaisista teguiloista, mutta myös pienellä etsinnällä löytää ne parhaat jutut, joista ja joita en kerro.
Vaikka rakastan matkustamista en voi sietää siirtymisiä.
Matka Ko Taolta Bangkokiin otti aikaa laivan ja bussin yhdistelmänä yli 17 tuntia ja koska Bangkok ei nuku, en nukkunut minäkään ennen kuin astuin bussiin, joka vei tämän raadon Kambodžan rajalle varhain aamusta skorppioonin maku suussa. Lisä 12h matkustamista kolmenkymmenen asteen helteessä sai peilikuvani näyttämään omituiselta, mutta olin viimein maassa, jonne en koskaan kuvitellut tulevani. Pienen hämmentävän rajanylitys hetken jälkeen,kädessäni kaksi kuukautta pidempi viisumi kuin pitäisi ja maa vaihdettu.
Jos jotain tällä mantereella oppii, on nukkuminen erinäisissä kulkuneuvoissa ja pitkä pinnaisuutta. Neljänkymmenen kilometrin matkaan tarvitaan vähintään neljä tuntia, vaikka kuski ajaa niin että olet varma ettet selviä hengissä perille.
Phnom pehn, Kambodžan pääkaupunki, jonne pääsin viimein oli pelottavimman tuntuinen paikka, jossa olen ollut ja jotta ahdistus ei laantuisi suuntasin killing fieldseille ja s12. Paikkoja on yhtä vaikea kuvata kuin Auschwitzia, enkä käymisten jälkeen ollut mitään sanottavaa. Täällä kuitenkin kaikki tapahtui 40 vuotta sitten, eikä sen edessä silmien sulkeminen muuta totuutta.
Missä sitten olen tänään? - ehkä Kambodžan ainoassa kaupungissa, jonka nimen osaan lausua. Kaupunki on 40.000 asukkaan pieni kaupunki aivan etelässä lähellä vietnamin rajaa ja nimeltään Kampot, jossa olen ollut nyt viikon ja vielä toisenkin. Jotta ei menisi ihan liian rentoiluksi, aloitimme valokuvausprojektin projektin matkastani täällä. Nainen, yksin, Aasia? Pääsette (joku joulu; olut on aika hyvää) näkemään, miltä täällä näyttää ja tuntuu minun matkalla kohti tuntematonta.
 

Instagram.com/jenchbom takaa löydät ne kuvat, joita Kambodžan verkko ei suostu jakamaan.