"Kaksitoista takana, satakuusikymmentäyksi edessä.

IMG_4510.JPGIMG_4486.JPGIMG_4470.JPG
IMG_4498.JPG
IMG_4513.JPG


Talvinen tammikuinen päivä Helsingin Kalliossa; lattialla Barcelonan matkan purkamaton laukku ja pakottava halu päästä lähtemään kohti tuntematonta. Sormet kirjoittavat liki automaattisesti googlen hakukenttään sanat "vapaaehtoistyö, eurooppa" osui silmiini Nuorisovaihto/EVS nettisivu ja en malttanut olla laittamatta hakemusta ja kuten arvata saattaa, se johti siihen, että tällä hetkellä olen upeassa Puolassa, neljänkymmenen upean ihmisen kanssa, tekemässä yhteistä upeaa matkaa.

Seuraavat puoli vuotta siis kuluu kaukana kotoa, ainoana suomalaisena asunnossa, jonka ainot ulkoäänet ovat kirkonkello, linnut ja kerran tunnissa liikkuva bussi. Helsinkiläisenä city-ihmisenä, kun hyppäsin ulos pelottavan vanhasta junaksikin kutsutusta kulkuneuvosta Domaszkowin asemalla, valehtelisin jos väittäisin, etten ajatellut, että "mihin mä oikeen olen tullut?".

Olin nukkunut viimeksi yli 30h sitten, enkä muista ensimmäisestä päivästä muuta kuin, että taisin syödä ja unohtaa kaikki nimet, joita minulle kerrottiin. Olin perjantain kunniaksi nukkumassa jo puoli yhdeksän, aamulla olinkin jo eri-ihminen yli viidentoista tunnin yöunien jälkeen.

Asuntolaksikin kutsutun talon ihmismassa koostuu ihmisistä ympäri maapalloa; niin aasiasta, etelä-amerikasta kuin euroopan sekä lämpimistä, että kylmistä maista. Yhteenkuuluvuuden voi tuntea niin henkisesti ja fyysisesti ja näin suomalaisena "etäisenä" persoonana oli ilmeeni varmasti näkemisen arvoisia, kun pääsi/joutui/sai suudella lähes kaikkia, joka tilanteessa.

Koska lähimpään kaupunkiin on toista kilometriä ja viimeinen bussi takaisin lähtee viiden hujakoilla, on bileet järjestettävä keittiössä, mutta kun annat yli 40 ihmiselle alkoholia ja musiikkia, pystytetään bileet vaikka metsän keskelle. Alkoholin juominenhan on tutustumisleikeistä hauskin ja toimivin? - sunnuntaina saakin tosissaan yrittää saada jotain liikettä aikaiseksi, lopputulos on usein yhtä surkea kun ajatuskin.

Työskentelen museossa nimeltä "muzeum ziemi Klodzkiej" kauniissa Klodzkon kolmenkymmenentuhannen ihmisen kaupungissa, noin tunnin bussimatkan päässä kotoa. Kaupungiksikin kutsuttua aluetta on säilytetty vanhan oloisena ja museo on muisto menneistä. Koska museo juhlii tänä vuonna viisikymmenvuotis juhlaa, on oletettavissa jonkin asteiset juhlat! - Katsotaan mitä keksitään, sillä rahatilanteen vuoksi, ei suuria spektaakkeleja täällä järjestetä.

Puola maana antaa paljon silmän iloa tälläiselle kaikesta vanhasta ja tarinoita kertovista asioista rakastavalle haaveilijalle. Suomalaisena on myös ihanan erikoista nähdä vuoria arkipäivässä ja sää on kuin suomen kevät. Suurimpia asioita mitä näin kahdentoista päivän jälkeen kaipaa on ehdottomasti suomenkielen puhuminen, rahka ja iso sänky. Se, että joutuu jakamaan kaiken niin aamutoimista, iltatoimiin asti, on ollut tähän mennessä hämmästyttävän helppoa, vaikka muutinkin Puolaan 18m2 kallio kämpästä, jossa en jakanut mitään kenenkään kanssa; lähinnä vain silloin, jos itse sitä halusin.

Koska viikot kuluu lähinnä töissä ja kotona metsän keskellä, on viikonloppuisin kiva poistua muihin maisemiin; ihmisten ilmoille. Tällä hintatasolla on lähes typerää jäädä kotiin, sillä 100km matka maksaa viitisen euroa suunta ja berliiniinkin pääsee muutamassa tunnissa muutamalla kympillä. Siksi lähdimme katsomaan Wrocklowin kaunista kaupunkia, jonne laskeuduin lentokoneella, kun tulin Puolan maalle. Sekoitus vanhaa ja uutta tuo hymyn huulelle ja tunteita, joille ei ole sanoja. Suomalaisena olen äärimmäisen hämmästynyt, kuinka näin lähellä omaa kotia, voi hintataso olla niin alhainen, eikä mitään maksa mitään. - Täällä ollessa sitä tajuaakin, kuinka a) hyvää palkkaa suomalaiset saavat ja b) kuinka huonoa puolalaiset saavat. Hintataso kun on aina balanssissa tulojen mukaan, halusimme sitä tai emme. Siitä on turha aina rutkuttaa, että Suomi on kallis, se asia ei tule muuttumaan, jos palkka tasomme pysyy samana.

Tästä on hyvä jatkaa; jäädä koukkuun ja nauttia jostain täysin uudesta."