Aika kuluu nopeammin kuin koskaan Suomen pakkasessa ja tänään olen ollut tällä mantereella jo yli kuukauden, melkein kaksi. Olen ollut naurettavan laiska tämän blogin suhteen, mutta ainoa syy on se, etten vieläkään keksi sanoja kuinka kuvailisin matkaani täällä. Etenkin kuukauttani Cambodiassa.
Hyppy Thaimaasta Indokiinaan vaihtui todella pitkän kaavan mukaisesti, mutta jokainen takapuolta kuluttava minuutti oli sen arvoinen. En keksi mitään suurempaa sanaa kuin rakkaus maata kohtaan, jossa vietin kuukauden ja jonne palaan viikon päästä maasta, jossa olen nyt tätä kirjoittamassa.
En ole koskaan ollut suuri Thaimaafani, koska en näe pilkahdustakaan siitä, millaista elämä on niiden ihmisten silmin, jotka syntyivät sinne, jotka kasvoivat siellä ja jotka asuvat siellä paraikaa. Millainen on thaimaalaisen elämä? Turistilla ei ole aavistustakaan siitä, millaisia ihmisiä Thait ovat kun he eivät myy mitään. Jos matkustat etelässä, jossa on enemmän länsimaalaisia kuin paikallisia, et voi välttyä ärsyyntymiseltä, kun jatkuvasti joku tuputtaa jotain sateenvarjosta skorpioniin.

Kun hyppäsin Cambodian puolelle, alkoi todellisuus aasialaisesta maasta näyttää kasvonsa, niin hyvässä kuin pahassa. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on suuri, mutta hymyn leveyteen se ei vaikuta. Khmerien elämää on häiriköity kiduttamalla, pommittamalla ja puhtaasti tappamalla vuosia, eikä viimeisimmästä ole kuin 40 vuotta, kun 2 miljoonaa seitsemästä miljoonasta tapettiin ilman aseita oman maalaisen/maalaisten toimesta. Silti jollakin käsittämättömällä voimalla he heräävät jokaiseen päivään, työskennelläkseen aamu varhaisesta hämärään yöhön, seitsemän päivää viikossa ja kolmesataa kuusikymmentä viisi päivää viikossa. Ja, he jaksavat sen päälle vielä hymyillä ja kasvattaa lisää sukupolvia jatkamaan samaa elämän tyyliä. Ei minusta, eikä monesta muustakaan eurooppalaisesta olisi kuvattuun elämäntyyliin kuin maksimissaan vuodeksi, jos siksikään.

Matkallani olen tavannut ihmisiä Kanadasta Kaliforniaan, Ruotsista Ranskan kautta Aasiaan, eikä missään, ei missään ole niin turvallista elää ja kasvaa kuin pohjoisessa. Vaikka meillä on kylmä, on jokaisella mahdollisuus mihin vain, mutta sen eteen pitää olla valmis tekemään töitä.
Jokaisella maalla on omat ongelmansa, mutta ei meillä kukaan nälkään, pakkaseen tai terroristin aseeseen kuole. Jos vain ymmärtäisimme olla tekemättä jokaisesta asiasta ongelmaa, keksimällä keksiä uusia lakeja ja sääntöjä kaikkeen. Kun osaisimme nauttia siitä mitä meillä on ja korjata todellisia ongelmia mitättömien sijasta ja jakaa niitä taitoja muille mitä meillä on ja ottaa oppia toisilta. Pienilläkin asioilla on merkitystä.

Mitä enemmän liikkuu, näkee ja kokee etsimällä asioita, sitä vähemmän haluan kirjoittaa wikitravelmaisesti siitä, missä olen käynyt ja mitä tehnyt, sillä jokaisen kokemus on aina erilainen. Olen astunut ansoihin uskomalla kertomuksiin, joita toiset kertovat, mutta totuus on, että jokaisen tulee löytää omat paikkansa ja jokainen kokee eri tavalla jokaisen hetken.
Tämän maan kasvun voi melkein kuulla ja nähdä kun avaa silmät ja korvat. Tiedän, että muutaman vuoden päästä, en halua tulla takaisin katsomaan, kun minulle rakkaat paikat ovat täynnä ihmisiä, jotka seuraavat lonely planettia kuin raamattua. Turismissa ei ole mitään pahaa, olenhan itsekin turisti, mutta ei ole turistien tehtävä poistaa sielua paikoista, jotka ovat jo täydellisiä ennestään, juuri sellaisina kuin ne jo valmiiksi ovat.

Kuvia löydät instagramista jenchbom

Tai seuraamalla mua Facebookissa Jenni Christina Boman

Tää Aasian verkko ja mun tabletti kinaa keskenään.