Viimeiset kolme päivää on ollut jopa siedettäviä, löysin tulevaisuuteni euroweek oppilaani äidin maailmasta ja hän tarjosi suunnan, palan paperia numerolla varustettuna ja hymyn sekä toivon. Myös perjantai 13:n jälkeen silti elossa. - Itseasiassa itselleni joku korkea voima antoi mulle onnea kun muut tuhosivat itseään, esineitään, toisiaan tai muuten vain aiheuttamalla aiheutti itsensä tilanteisiin, jossa voisi syyttää perjantai 13. päivää.

Joka aamu herään ajatukseen "matkalaukku täyteen ja menoks, NYT".

•  Onnekseni kuitenkin tämän maan paras Minna oli jo valmiiksi lukenut ajatukseni ja pyysi lähtemään kesälomareissulle slovaniaan.
  • Vastaus tähän on jo ilmiselvä.

Arvatakkin saattaa, että Puolalainen maaima alkaa olla jo nähty tämän naisen kohdalla. Intohimo intohimottomassa maassa on intohimoiselle kuolemaksi, eikä intohimoa ei voi toisille syöttää, jos he eivät ole valmiita edes maistamaan. Kun kysyt viisitoista vuotiaalta puolalaiselta, mieheltä tai naiselta kysymyksen "mitä haluat tehdä isona" - heillä ei ole harmainta aavistustakaan eikä uskallusta haaveilla, rahaa ois kiva saada, mitään ei ois kiva tehdä ja pois ois päästävä, mutta muuta tietoa ei ole kuin, että "saksaan en mene ja saksalaiset on kamalia". - Miksi? - Perustelua et saa, todennäköisesti äiti kertoi.

Aloitin kirjoittamaan kirjaa tästä matkasta, lähinnä tunteista ja huomasin kuinka satasella vuoristorataa ollaan ensin menty ylös, jonka jälkeen matka kääntyy yhtä kovaan laskuun. Samaan vuoristorataan mahtuu myös tunteiden vuoristorata samaan aikaan. Kun päätin irrottautua paniikkihäiriölääkityksen käsiraudoista ja ottaa vastaan se mitä tulee, eikä katkaista pois pelättyjä tunteita. Ennen tämän matkan aloitusta ja keskellä olin varma, että olen se sama persoona, vaikka kemikaaleilla voideltu. Totuus paljastui vasta voitelun vähentyessä. Aloin jälleen löytämään inspiraation tuntemiseen, minkä olin epähuomiossa kadottanut, mutta kiitollinen, että sain sen takaisin ja taas kynä (kirjoitan vain käsin tätä projektia vielä) sauhuaa niin, että olisi hyvä olla molempikätinen niin kuin lapsena.

Paikka on hukassa, mutta suuntaa löytyy. Maanantaina slovenia, kaksi viikkoa parhaisiin vieraisiin koskaan, sitten ei ole kuin kananlento. Viikko, kaksi, kolme, neljä, en osaa vastata, ennen kuin voi hypätä taas lentokoneeseen ja matkustaa kohti lämpöä ja takaisin kylmään kun aika näyttää.

Puolalle punaista lippua, euroopalle vihreää ja aasialle keltaista ensi vuoden alusta, jonne on niin pitkä matka, ettei minulla ole edes aikaa laskea päiviä.

"Tässä mä seison, kaipausta rinnassa, vaikka tää loppuisi yhdessä illassa. Maailma on minun, maailma on sinun, maailma on tehty meitä varten, jokainen tänne jonkun jäljen jättää"  - Tulkaa jättämään ne muuallekin kuin riihimäelle. Meillä on paljon opittavaa.